Ugudibuu on vanhan leikin taikasana, jolla esineet muka loihdittiin olemattomiin. Viisi tamperelaistyttöä muisti häkeltyneenä tämän leikin ja tämän sanan, kun he kertasivat sen mielikuvituksellisen päivän tapahtumia, jolloin muut ihmiset lakkasivat olemasta, yksinkertaisesti vain katosivat, vaatteineen kaikkineen, silmälaseineen, hattuineen, kravatteineen. Heitä ei enää ollut. Oli vain helteinen elokuun päivä, palavia murskaantuneita autoja joiden kuljettajan paikalla ei ollut ketään, tyhjiä kauppoja, autioita katuja joilla irtipäässeet koirat juoksivat.

Ja olivat nuo viisi tyttöä, pelokkaina, säikähtäneinä, kauhuissaan. Heidän oli tultavat toimeen, heidän oli rakennettava maailma jossa voisivat elää ja olla. He onnistuivat, uudisraivaajat keskellä teollistunutta Suomea, maanviljelijät, karjankasvattajat jotka rivitaloista tekivät navetan, myymälävarkaat jotka ottivat mitä tarvitsivat.

Lilian Kallion Ugudibuu sai kolmannen palkinnon suuressa viihderomaanikilpailussa. Se on villinhauska nykyaikainen robinsonadi. Se näyttää, että ei ehkä sittenkään ole hauska elää maailmassa, joka on vain minua varten.